« To the past
Page 1 of 2
May 6, 2013
Olet mistä tykkäät
Kolumni, Flow-lehti 1/2013
Kultuuri on nykyään se taistelukenttä/markkinapaikka, jolla yksilöt/kuluttajat ensisijaisesti määrittävät yhteiskunnallisen asemansa. Aseina/valuuttana he käyttävät kulttuurista pääomaansa. Kulttuurista pääomaa on kaikenlainen taito, tietämys ja arvostelukyky, joka voidaan muuttaa hyödykkeeksi.
Ranskalaiselta sosiologilta Pierre Bourdieulta peritty käsitys nykyajattelussa on, että taide, ja miksei muukin visuaalinen kulttuuri, ilmentää ensisijaisesti luokka- ja statushierarkiaa. Vasta toissijaisesti se ilmentää jonkin sortin esteettistä arvoa. Makuarvostelmien tekeminen on tämän statuksen ylläpitämistä ja vahvistamista.
Vasemmistoliberaalin älymystön edellytettiin ennen vanhaa pystyvän keskustelemaan esimerkiksi Baudelairen runouden vaikutuksesta modernin subjektin syntyyn. Tämän päivän kulttuurivaikuttajan on osattava, Kendrick Lamarin sanoin, puhua ”rahasta, huorista, vaatteista, Jumalasta ja historiasta samassa lauseessa”. Highbrow/lowbrow -kanavasurffaus toimii ikään kuin takeena siitä, ettei puhuja edusta diskriminoivaa eliittiä vaan tuntee ja ajaa myös kansan intressejä.
Tykkääminen luo yhteenkuulumisen tunnetta ja julkinen ilmoittaminen omista mieltymyksistään sosiaalisessa mediassa on kuin panisi rahaa pankkiin.
Toisin kuin esimerkiksi HS:n uutispäällikkö Jussi Pullinen on taannoin väittänyt, hipsteri-ilmiö nimenomaan on simulaation huipentumaa. Tämä siksi, että yhteisöllisyys ja aitous, joihin se pyrkii, on läpikotaisin nostalgista kaipuuta paikkaan, jota ei enää ole – tai tarkemmin: ei ole koskaan ollutkaan.
Kaupungissa käytettävien vaelluskenkien tai kuluneiden ja uusiomarkkinoitujen ökykalliiden midcentury-huonekalujen laatu sekä autenttisuus ovat markkinoiden luomia myyttejä siinä missä vastalanseeratun lumilautabrändin cooliuskin. Tosin niiden demystifiointi näyttäisi olevan pykälän verran haastavampaa.
Ajatus aitoudesta on kaiken kaikkiaan ansa, ja aitouden peräänkuuluttamisen voidaan ajatella ilmaisevan juuri epäaitoutta räikeimmillään. Jos dekonstruktio on meille jotain opettanut, se on että jokainen kiinteältä vaikuttava identiteetti voidaan aina hajaannuttaa ei-kiinteiden valtarakenteiden ja erosuhteiden verkostoon.
Tykkäämistalouden kiihtyvä tahti luo tilanteen, jossa trendit saattavat muuttua yön yli, ja se mikä eilen oli hip, pop, in, must ja cool on jo seuraavan päivänä wanhaa (ja wanhan osoittaminen wanhaksi on tietenkin itsessään jo wanhaa). Indie-kuluttajan onkin koko ajan vaikeampi pysytellä trendien aallonharjalla, koska se mikä eilen oli vain pienen eliitin tiedossa, on tänään alistettu hipster-markkinapaikkamyytille ja huomenna totaalista hasbeenia.
Siinä missä antiikin aikaa leimasi ajatus yksilön ennalta määrätystä kohtalosta merkityksellisessä kosmoksessa, on oman aikamme keskeistä antia rajaton yksilönvapaus ja maailman merkityksettömyys. Tähän kriisiin uuden kuluttaminen on lyhytnäköinen lääke, jonka näennäisen voimauttava vaikutus perustuu ennen kaikkea sen puuduttaviin ominaisuuksiin.
Aistillisuutta, henkilökohtaista hyvinvointia ja elämän läpikotaista estetisointia korostava wellness & lifestyle -elämäntyyli antaa tyhjyydessä helisevälle länsimaiselle sielulle pakopaikan, missä yhdistyvät hengellisyys ja shoppailu, transendenssi ja liikkeenjohdonkonsultointi, mutta josta puuttuu ja tulee aina puuttumaan kaikenlainen syvempi merkitys. En myöskään usko, että markkinointi koskaan pystyy sitä tuottamaan, sanoi Philip Kotler mitä tahansa.
Suomalaista keskustelukulttuuria tuntuu dominoivan tällä hetkellä voittajien innostuneisuus, paraatiesimerkkinä jääkiekkovalmentaja Juhani Tammisen Facebook-strategia, jonka eetokseen kuuluu päivittäin toivottaa ”taistelijoille aurinkoista aamua, upeille leideille tsemppiä päivään ja kitisijöille one way ticket Pohjois-Koreaan”. Turkulaisen some-yrityksen avulla Tamin aggressiivista onnistumisen imperatiivia seuraa jo yli kolmekymmentätuhatta tykkääjää.
Mielipideilmastossa, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat trivialisoidaan henkilökohtaisiksi epäonnistumisiksi ja poliittinen tematiikka yksilön identiteettiprojektiksi, on minusta esimerkiksi The Knife älykkäästi asemoinut itsensä vähemmistöjen äänenkannattajana. Emansipoiva yhteisöllisyys syntyy, kun marginaalissa olleille ihmisille annetaan mahdollisuus löytää oma äänensä ja käyttää sitä. Dead Kennedysin ex-laulajan Jello Biafran mukaan ”ei pidä vihata mediaa, pitää olla media”.
Samalla tavalla kuin ei ole olemassa mitään ironisia viiksiä – on vain viikset – ei ole myöskään pohjimmiltaan liberaaleja pseudo-rasistisia vitsejä. On vain rasistisia vitsejä. Etuoikeutetuille etelähelsinkiläisille niin luonteva Perussuomalaisille nauraminen on viime kädessä demokratialle nauramista, myhäilyä omalle erinomaisuudelle.
Voisiko oman tyylin tuolla puolen olla löydettävissä jotain kiinteämpää substanssia, johon voisimme kiinnittyä, jonka ympärille voisimme luoda suhteita ja kulttuurista sisältöä? Voisimmeko kenties saada siitä todellista hyvinvointia kaiken tämän wellnessin keskelle?
Apr 25, 2013
Digital painting (2013)
Apr 25, 2013
Aforismeja muotoiltu nettipalvelulla http://www.trendlist.org/generator
Apr 25, 2013
Essee, Grafia 1/2013
Tärkeintä on olla Uno
Jokainen on varmasti kuullut Bill Hicksin vanhan stand-up vitsin: “If anyone here is in advertising or marketing, kill yourself.” Entä mitä mahtaisi Hicks ajatella graafisesta suunnittelusta?
Kolme asennetta
Ehdotan, että graafisesta suunnittelusta puhuttaessa erotettaisiin kolme eri osa-aluetta, jotka kukin edustavat tiettyä asennetta työhön: markkinointi, datavisualisointi ja muotoilu.
Markkinoinnilla tarkoitan toimintaa, joka tähtää ensisijaisesti mielikuvavaikuttamiseen, Fanipala-mainoksesta lainattua sanaa käyttääkseni: herkullistamiseen (1+1=11). Post-modernissa markkinataloudessa tällainen arvonluonti voi rakentua myös ristiriidalle: United Colors of Benettonin neuleita markkinoidaan kuvilla ihmisistä, jotka ovat kuolemassa AIDSiin.
Niinkuin aina laman aikana, mainonnalla menee nyt huonosti, minkä viimekesäinen “Joisitko vähemmän alkoholia jos sen mainonta kiellettäisiin?” -kampanja nolosti osoitti. Ensin vedottiin siihen, ettei mainonnalla ole vaikutusta kulutukseen (mutta mainostaa kannattaa aina), minkä jälkeen Aalto-yliopiston markkinoinnin professorit puolestaan kommentoivat, että mainonnan kieltäminen voisi säästöstä syntyvän hinnanalennuksen myötä itseasiassa lisätä kulutusta, eli höydyttää alkoholibrändejä paljon enemmän kuin mainonta.
Datavisualisoinnilla vuorostaan tarkoitan laajasti ottaen kaikenlaista “sisältölähtöistä viestintää”, jota arvioidaan sen pohjalta kuinka täsmällisesti viesti (1+2=3) onnistutaan välittämään. Tämä on graafisen suunnittelun nopeasti kehittyvä ja mahdollisesti yhteiskunnallisesti merkittäväkin suuntaus.
Muotoilulla tarkoitan toimintaa, mikä ei ole palautettavissa mihinkään itsensä ulkopuoliseen. Eric Gillin sanoin emme ihaile ympyrän pyöreyttä siksi, että se muistuttaa omenaa tai naisen rintaa tai täysikuuta, vaan sen muodon itsensä vuoksi.
Olen useasti kuullut sanottavan, että graafinen suunnittelu olisi ennen kaikkea ongelmanratkaisua. Eihän ole. Jos olisi, ei esimerkiksi kirjainmuotoilussa olisi mitään mieltä: kirjainhan ratkaisee, fontista riippumatta, aina saman ongelman (a=a).
Seuraten Michael Rockin ajatusta “the span of graphic design is not a history of concepts but of forms”, voidaan todeta, että datavisualisointi ja markkinointi ovat muotoilun kaksi eri käyttöyhteyttä, kun taas muotoilu on graafisen suunnittelun “kova ydin”.
Muotoilun merkitys
Aatehistoria ja tyylihistoria ovat aina olleet toistensa peilikuvia. Kaunispiirteinen kirjaintyyppi Garamond syntyi 1540-luvulla Ranskan kuningas François I:n määräyksestä ja loi pohjan valistusajan “visuaaliselle identiteetille”.
2010-luvulle ominaisia piirteitä ovat vuorostaan tee-se-itse-mentaliteetti, talkoistaminen, blogosfäärin visuaalinen yhtenäiskulttuuri, arvorelativismi jne. Talouskriisin masentamalle zeitgeistille ominainen fontti onkin nopeasti kasattu kotitekoinen geometrinen groteski, jonka yksilöllisyys hukkuu (hipster-myytin ongelman toistaen) tuhansien muiden yhtä yksilöllisten fonttien joukkoon.
Voidaankin kysyä, onko fonteilla enää mitään väliä? Miten perustella asiakkaalle, että tietty fontti on parempi kuin toinen? Kun IKEA vuonna 2009 vaihtoi talofonttinsa Futurasta Verdanaan vain häviävän pieni joukko typofiilejä tajusi pahoittaa mielensä. Seuraavan vuoden aikana IKEA:n myynti kasvoi 7,7 prosenttia, kun edeltävänä vuonna kasvua oli ollut vain 1,4 prosenttia.
Vastapainona kontrastikkaalle ja “kansanomaiselle” muotokielelle on viime vuosina syntynyt myös paljon, voisi sanoa, elitististä kirjainmuotoilua, jonka hienous piilee lähes näkymättömissä vivahde-eroissa. Hyvä esimerkki on Radim Peskon Union, jota tekijät suosittelevat käytettäväksi sellaisissa tapauksissa, missä Arial tuntuu liian vulgääriltä ja Helvetica liian sofistikoituneelta, tai vice versa.
Toinen suuri fonttipuheenaihe onkin ollut Mevis & Van Deursenin vuonna 2012 tekemä visuaalinen identiteetti hollantilaiselle Stedelijk Museumille. Ilme perustuu kokonaan Unionilla ladottuihin sanakuviin, mikä on monen visualistin mielestä tuntunut “liian minimalistiselta”.
Oman koomisen lisänsä keskusteluun on tuonut “fonttiskandaali”, joka syntyi kun Higgsin bosonin löytymisestä tiedotettiin Comic Sansilla. Iltasanomien (9.7.2012) mukaan “sitä ei saisi käyttää koskaan, eikä missään”.
Näyttäisikin olevan niin, että julkiseksi puheenaiheeksi nousseet tapaukset eivät loppujen kerro graafisesta suunnittelusta juuri mitään tai ainakaan tarpeeksi. Eikö viimeistään Ylioppilaslehden toimittajien aikaansaama “kakkagate” paljastanut, että tärkeintä ei huomiotaloudessa ole laatu vaan vaikutus, “pöhinä”. Nykyajan haaste onkin miten näitä virtauksia voidaan hallita.
Keisarin virtuaaliset vaatteet
Kerron lopuksi omakohtaisen kokemuksen ja yritän sen perusteella muotoilla jonkinlaisen ammatillisen ohjenuoran, jonka uskoisin Bill Hicksinkin voivan hyväksyä.
Taitoin vuonna 2012 kokeeksi erään kirjan käyttäen inDesign-ohjelman perusasetuksia: sivukoko A4, marginaalit 12,7mm, fontti Minion 12pt, tekstipalsta vasen-tasa oikea-liehu, palstaväli 4,233 mm ja niin edelleen. Isot 72pt otsikot välistin sattumanvaraisesti (kerning 0–200em). Kirja ilmestyi, tilaaja oli tyytyväinen ja työstä maksettiin hyvin. Kukaan ei huomannut “pilaa”, yksityiskohtiin ei yksinkertaisesti kiinnitetty huomiota.
Banaali johtopäätös tästä olisi, että keisarilla ei ole vaatteita, joten graafinen suunnittelu on turhaa. Minusta ei ole mitään syytä tyytyä tähän, nihilistinen kuilu pitää pystyä ylittämään. Vaatteidemme alla olemme kaikki alasti, mutta salaisuus piileekin pinnassa. Verdana on huono ja Union hyvä vain suhteessa tiettyyn ihanteeseen, joka voi myös muuttua. Loppujen lopuksi voittaja ei ole se, joka parhaiten oppii noudattamaan sääntöjä vaan se, joka onnistuu kumoamaan ne.
Johannes Ekholm
Feb 1, 2013
A Book of Smileys, Curated by Tsto
Why do we feel obliged to end some sentences with two dots and a parenthesis? Does the use of emoticons enrich our communication or do they impoverish our language and slowly turn us into illiterate idiots as in the Mike Judge movie “Idiocracy”?
The “happy face” is happiness commoditized. It’s there to tell us we must be happy, at any price. As an homage to Raymond Quineua’s “Exercices de style” we invited 99 persons to participate with an interpretation of the smiley icon. The book also includes texts by Åbäke, James Trafford, Kasper Strömman, Charlotte Jankowski, Jaakko Pallasvuo, Jori Hulkkonen, Maria Veitola, Harry Salmenniemi, Ryder Ripps, Juha Hurma and Anni Puolakka
Publisher:
Tsto, www.tsto.org
Retailers:
Napa Books (+webstore) , Design Forum Finland
All profit of the book will be donated to promoting mental health of youth and children.
Navigate
About
-
Ask me anything
- Theme by Simen
